sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Koska mä kuolen?



- Koska mä kuolen?
- No et sä nyt vielä....
- Koska mä kuolen? Kohtako?
- Joo kohta, juodaan nyt ensin kahvit...
- Koska täällä saa kahvia?
- Kohta varmaan saa, kun hoitaja tulee keittämään.
- Mene hakemaan kahvia.
- En voi hakea, kun se keittiön ovi on kiinni.
- Kuolenko mä tänne?
- Niin sitä en tiedä.
- Koska mä kuolen?
- Ihan heti kahvin jälkeen...
- No nyt mä kuolen (mamma käy sängylle maate)
- No hyvä sitten.
- Koska täällä saa kahvia? (nousee ylös)
- Kohta varmaan saa...
- Koska mä kuolen
- No heti sen kahvin jälkeen ja juurihan sä kuolit jo kerran
- Pääseekö täältä koskaan kotiin
- En osaa sanoa..
- Kuolenko mä tänne?
- Juu varmasti kuolet, äsken jo kuolit
- Koska mä kuolen?
- No ihan hetikohta....
- Mä kuolen nyt (käy sängylle maate)
- Aha, no se on sitten toinen kerta


Tällaista keskustelua käytiin tänään. Vedin aika huumorilla sitä juttua ja huomasin, että mamma tykkäsi vastauksistani. Hän taitaa haluta haastaa minua noilla jutuillaan, mutta toisaalta niissä piilee myös totuus ja oikeasti halu päästä kotiin. Kunto on kyllä heikentynyt melkoisesti tässä syksyn aikana. Hän toistelee samoja asioita hoitajienkin mukaan jatkuvasti. On niin sanotusti levy päällä. Yksi asia, mikä aika varmasti vaikuttaa kunnon heikentymiseen on perusnegatiivinen mieliala ja ei niin sosiaalinen luonne. Jotenkin nyt huomaa sen, miten positiivisella elämänasenteella pääsee pitkälle ihan eliniänkin suhteen. Mutta ei tässä nyt vielä kuolla.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

80-vuotissynttärit


Vietimme tässä hiljattain äitini 80-vuotissynttäreitä. Kokoonnuimme pienellä porukalla hoitokotiin. Kakun ja muut tarjottavat veimme mukanamme. Saimme oman rauhallisen tilan siellä, jossa oli mukava istuskella ihan rauhassa ja kahvitella.

Äitini luki kortteja ja ihmetteli, että minkä takia niitä hänelle annan. Ja sitten ihmetteli, että hän täyttääkin jo 80 vuotta. Että kuoleeko hän tänne ja miksei pääse kotiin. Sitten alkoi jo kahvitouhotus. Toppuuttelin, että odotetaan ensin vieraita saapuvaksi.

Synttärit meni itse asiassa ihan hyvin. Hän kuitenkin tasaisin väliajoin halusi päästä kotiin.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Vertaistuki helpottaa


"Vertaistuki on järjestelmällistä tukitoimintaa
kahden ihmisen välillä tai ryhmässä.
Vertaistukeen osallistuvat ovat tasavertaisia keskenään ja
toimivat yleensä sekä tukijoina että tuettavina."
Lähde: Wikipedia


Tänään viimeksi sain toimia sekä vertaistukijana että tuen saajana, kun törmäsin kauppareissulla erääseen tuttavaan, joka on omien vanhempiensa kanssa samassa tilanteessa kuin itsekin olen. Oli mielenkiintoista keskustella asiasta ja huomata, miten eri tavalla reagoimme tilanteeseen, kun lähimmäinen sairastuu Alzheimerin tautiin. Hän oli ensimmäisenä miettinyt omaa sairastumisriskiään ja saanut jopa masennuksen oireita. Itsessäni olen huomannut toisinaan aika kylmäpäistä toimintaa. Sitä vain toimii toisen parhaaksi ja yrittää pitää ajatukset realistisina. Olen pistänyt faktat jonoon, mutta nähnyt asiat myös tunteen kautta.

Siinä on välillä ollut aikamoinen ristiriita, kun on yrittänyt ajatella myös sairastuneen omia toiveita. Vaikka hoitolaitokseen laittaminen tuntuu kylmältä ja tunteettomalta, ja se aiheuttaa myös joissakin ihmisissä pahennusta, niin silti faktaa on, että se on sairastuneen parhaaksi pitemmän päälle. Kotona ollessa kukaan ei välttämättä vahdi lääkkeiden ottoa tai syömistä. Laitoksessa on ammattitaitoista henkilökuntaa sitä varten, sekä siellä käy myös säännöllisesti lääkäri. Omaishoitajan tai vastaavan arjesta tietää vain toinen samassa tilanteessa oleva. Ulkopuolisen on helppo huudella, mutta todellisuus on toista.

Viime aikoina olen mielenkiinnolla seurannut myös Emmerdalea, jossa pappi Ashleyllä on nopeasti etenevä muistisairaus. Televisioformaatissa mikä tahansa tauti etenee nopeasti ja oireet ovat selkeämpiä kuin tässä normielämässä. Ashleyn tauti eteni kuitenkin kovin tuttua kaavaa eli ensin hän kielsi koko muistiongelman ja naamioi sen vain normaaliksi unohdukseksi tai hajamielisyydeksi. Sitten tuli tutkimukset ja diagnoosi. Ashleyn vaimo Laurell yritti pitkään pärjätä omaishoitajana lähimmäistensä avustamina, mutta sitten oli pakko ottaa ulkopuolinen hoitaja. Ja nyt sairaus on edennyt niin pitkälle, että hoitolaitos on enää ainoa vaihtoehto. Jonkinlaista vertaistukea tämäkin on. Aika realistisen oloisesti tässä on muistisairautta käsitelty. Laurellin tunnelmiin on helppo samaistua.

Aika paljon vertaistukea on nyt ihan lähipiirissäkin. Yhden jos toisenkin vanhemmat ovat jo jollain tapaa hoidettavina joko muistisairauden tai sitten jonkin muun pitkäaikaisen sairauden vuoksi. Jos ei nyt päivittäin, niin ainakin viikoittain tulee juteltua näistä asioista aina jonkun kanssa. Joskus se kieltämättä huvittaakin hieman. Suhtaudun muutenkin aika huumorilla Alzheimerin tautiin. Tosin en sitä itse halua, mutta todennäköisyys on niin suuri, että jossain vaiheessa se on aika suurella varmuudella edessä. En halua panikoida etukäteen. Olen oppinut elämään tässä ja nyt, enkä halua turhaan murehtia tulevaisuudesta. Kerran täällä vain eletään! Ja haluan todellakin elää tätä hetkeä, enkä miettiä, missä hoitokodissa ja miten mahtaisin sairastaakaan Alzheimerin tautia. Sitten, kun tauti iskee, haluaisin olla helppo hoidettava ja haluaisin suhtautua elämään positiivisesti. Se olisi kaikille helpompaa.



tiistai 8. elokuuta 2017

Nopea tilannekatsaus


Nyt taitaa olla pahin ohi.
Kaikki käytännön järjestelyt on tullut ilmeisesti tehtyä ja arki alkaa niiden suhteen jo rullaamaan itsekseen. Äitinikin on rauhoittunut tai sitten lääkitys on kohdillaan. Pari viimeistä vierailua meni jo hyvin. Tai no kotiinhan hän koko ajan pyytää päästä ja koko vierailun ajan kyselee, että koska joku hakisi hänet kotiin tai vienkö minä. Ei siinä paljoa muuta pysty puhumaan. Ajoitan vierailuni siten, että menen aina vähintään puoli tuntia ennen kahviaikaa, joten näen sitten myös henkilökuntaakin ja pääsen lähtemään helpommin pois, jos tarvitsen hämäysapua. Mutta tosiaan pari viimeistä kertaa on mennyt niin hyvin, että äitini on jäänyt jopa huoneeseensa istumaan, kun olen lähtenyt. Olen sanonut vain lähteväni vaikka töihin ja sanonut sitten vain heiheit.

Varovaisesti tuntuu siltä, että pienehkö painolasti hartioiltani on putoamassa pois...... Ei nyt vielä kuitenkaan iloita.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Tukala tilanne vierailulla




- Tuliks sä hakemaan mua kotiin?
- Vietkö sä mut nyt kotiin?
- Ei mulla ole kuin nää vaatteet päällä, käsilaukku ja radio. Otetaan ne mukaan.
- Mikset sä vie mua kotiin?
- Käske Maria hakemaan mut kotiin! En mä tiedä kuka sä olet, käske se hakemaan mut pois täältä.
- Paljonko pitää rukoilla, että viet mut pois täältä!

Puoli tuntia tätä taukoamatta. Kun jotain muuta yritti puhua ja jutella, niin oli tunne kuin seinille puhuisi. Lähdin sitten etsimään hoitajaa, jolle minulla oli asiaa. Äitini tarrasi käsivarteeni kiinni tiukasti ja tuli mukaan. Löysin hoitajan, joka sanoi tulevansa kohta, joten menimme takaisin huoneeseen. Vaistosin, että nyt on tulossa hankala tilanne. Äitini ei päästänyt irti. Istuin tuolille ja pyysin äitiäni istumaan nojatuoliin. Kun hoitaja tuli ja keskustelimme käytännön asioihin liittyen. Pyysin häneltä apua, jotta pääsisin lähtemään pois. Kysyin samalla, että onko äitini ottanut lääkkeensä ja että omaan silmääni vaikuttaa siltä, että rauhoittavaa olisi nyt hyvä antaa. Hoitaja vastasi yllättäen, ettei hän tiedä lääkityksestä mitään ja ettei siellä oikein kukaan tiedä. Siis mitä ihmettä!!! Huomenna soitan kyseisen paikan päällikölle ja kysyn lääkityksestä. Kunnallisella puolella kun pääsee näkemään lääkärin kirjoittamat lääkemääräykset.

Pois lähtemiseeni tarvittiin lopulta kaksi hoitajaa, mutta heillä ei ollut keinoja tehdä mitään. Äitini otti tiukan otteen käsivarrestani ja vaikka komensin häntä irrottamaan otteensa, en saanut häntä tottelemaan kuin hetkeksi. Olin jumissa. Hoitajat olivat nuoria ja harjoittelijoita, joilla ei tuntunut olevan kokemusta tällaisista tilanteista. Oli pakko ottaa ohjat omiin käsiin. Napakasti suoritin pienen hämäysliikkeen ja sain äitini kääntymään toiseen suuntaan, jolloin livistin ovelle. Nopeasti naputin ovikoodin ja työnsin oven auki. Painoin ovea tiukasti kiinni ja odotin, että lukko sulkeutuu. Samassa äitini oli jo ovella ja yritti työntää ovea auki. Työnsin ovea kiinni lujasti ja onneksi kuulin sähkölukon napsahtavan kiinni. Näin hoitajat ikkunan takana ja näytin heille peukaloa ja nyökkäsin, että kaikki ok.

Kaikki ei ole todellakaan ole ok. Viimeksi tällaisen tilanteen jälkeen kävi ilmi, ettei lääkkeitä olekaan otettu ja sitten seurasi se agressiivinen käytös ja ambulanssin soittaminen jne... Toivottavasti saan estettyä tämän kaiken tällä kertaa.


Pitkäaikaishoitopaikka vihdoin!



Viimeksi purin hetkellistä tuskaani siitä, mitä tämä tauti aiheuttaa omaiselle - minulle.

Äitini oli muutaman kuukauden yksityisessä hoitokodissa odottamassa tätä vakituista pitkäaikaishoitopaikkaa. Kun sain puhelun, että nyt olisi paikka, niin kaikki asiat tapahtuivat nopeutetusti. Viikon sisään piti tapahtua siirto uuteen paikkaan. Paljon oli tehtävä sitä ennen.

Uusi huone kunnallisessa hoitopaikassa oli tyhjä. Sinne piti hankkia sänky ja muut huonekalut. Kyseessä on hoitopaikassa sijaitseva vuokrahuone. Siis vuokrasopimus piti tehdä kiireen vilkkaa ja vakuutuskin piti ottaa. Meillä oli vain pari päivää aikaa kalustaa huone. Paikallisesta huonekaluliikkeestä ostettiin seniorisänky, joka toimitettiin perille sovittuna ajankohtana. Onneksi olen lomalla, niin pystyin hoitamaan näitä asioita. Kävi myös hyvä tuuri edellisen asukkaan suhteen. Hän on tuttu, joka siirrettiin vanhainkotiin. Hänen omaisensa ei halunnut mitään huonekaluja mukaansa, joten pienellä summalla lunastettiin nojatuoli, pöytä ja kirjahylly. Lisäksi hän jätti kaikki pesuaineet ja lakanat yms. Selvittiin siis pelkän sängyn ostolla ja lisäksi sinne vietiin pari tavallista tuolia ja televisio, vaikka äitini ei sitä enää katsokaan.

Sain pitkän listan kaikista tarvikkeista, mitä piti myös hankkia. Käsisaippua, shampoo, pyykinpesuaine, siivousaineet, wc-paperia, roskapussit, hammasharja.... jopa kattolamppu! Tuntuu hassulta ostaa nämä kaikki, kun siellä kuitenkin toimii siivooja ja olisi kaikille helpompaa, jos tietyt perusasiat kuuluisivat hintaan. Omat henkilökohtaiset tuotteet on tietysti eri asia.

On taas aika opetella uudet käytännöt.


keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Fiilikset keskellä sateista kesäyötä




Joskus sitä on aivan rikki

Kun yrittää olla vahva kaikkien muiden puolesta ja
täyttää kaikkien kaikkia mahdollisia odotuksia.

Kun ei aina tiedä, mitä pitäisi tehdä tai miten pitäisi olla.

Kun joskus kaipaa itsekin sitä tukea.
Kun joku joskus sanoisi, mitä pitää tehdä.

Kun joskus saisi vaan olla sillä omalla mukavuusalueellaan.

Kun yrittää koota itsensä ehjäksi ja olla vahva
Kun yrittää vain kovettaa mielensä ja pärjätä

Joka päivä

***

Sen verran taustaa, että äitini sai viimein pitkäaikaishoitopaikan. Sain siitä tiedon viime viikolla ja nyt supernopealla aikataululla on tehty sopimukset uuteen paikkaan ja eilen sitten se muuttokin saatiin järjestettyä. Paljon uusia asioita tuli taas hoidettavaksi. Kaikkien käytännön asioiden lisäksi mieltäni painaa äitini kotiutuminen. Se ei ole helppoa. Hän itki sinne tullessaan.

Ei päässyt vieläkään kotiin, vaikka niin olisi halunnut...