tiistai 11. heinäkuuta 2017

Tukala tilanne vierailulla




- Tuliks sä hakemaan mua kotiin?
- Vietkö sä mut nyt kotiin?
- Ei mulla ole kuin nää vaatteet päällä, käsilaukku ja radio. Otetaan ne mukaan.
- Mikset sä vie mua kotiin?
- Käske Maria hakemaan mut kotiin! En mä tiedä kuka sä olet, käske se hakemaan mut pois täältä.
- Paljonko pitää rukoilla, että viet mut pois täältä!

Puoli tuntia tätä taukoamatta. Kun jotain muuta yritti puhua ja jutella, niin oli tunne kuin seinille puhuisi. Lähdin sitten etsimään hoitajaa, jolle minulla oli asiaa. Äitini tarrasi käsivarteeni kiinni tiukasti ja tuli mukaan. Löysin hoitajan, joka sanoi tulevansa kohta, joten menimme takaisin huoneeseen. Vaistosin, että nyt on tulossa hankala tilanne. Äitini ei päästänyt irti. Istuin tuolille ja pyysin äitiäni istumaan nojatuoliin. Kun hoitaja tuli ja keskustelimme käytännön asioihin liittyen. Pyysin häneltä apua, jotta pääsisin lähtemään pois. Kysyin samalla, että onko äitini ottanut lääkkeensä ja että omaan silmääni vaikuttaa siltä, että rauhoittavaa olisi nyt hyvä antaa. Hoitaja vastasi yllättäen, ettei hän tiedä lääkityksestä mitään ja ettei siellä oikein kukaan tiedä. Siis mitä ihmettä!!! Huomenna soitan kyseisen paikan päällikölle ja kysyn lääkityksestä. Kunnallisella puolella kun pääsee näkemään lääkärin kirjoittamat lääkemääräykset.

Pois lähtemiseeni tarvittiin lopulta kaksi hoitajaa, mutta heillä ei ollut keinoja tehdä mitään. Äitini otti tiukan otteen käsivarrestani ja vaikka komensin häntä irrottamaan otteensa, en saanut häntä tottelemaan kuin hetkeksi. Olin jumissa. Hoitajat olivat nuoria ja harjoittelijoita, joilla ei tuntunut olevan kokemusta tällaisista tilanteista. Oli pakko ottaa ohjat omiin käsiin. Napakasti suoritin pienen hämäysliikkeen ja sain äitini kääntymään toiseen suuntaan, jolloin livistin ovelle. Nopeasti naputin ovikoodin ja työnsin oven auki. Painoin ovea tiukasti kiinni ja odotin, että lukko sulkeutuu. Samassa äitini oli jo ovella ja yritti työntää ovea auki. Työnsin ovea kiinni lujasti ja onneksi kuulin sähkölukon napsahtavan kiinni. Näin hoitajat ikkunan takana ja näytin heille peukaloa ja nyökkäsin, että kaikki ok.

Kaikki ei ole todellakaan ole ok. Viimeksi tällaisen tilanteen jälkeen kävi ilmi, ettei lääkkeitä olekaan otettu ja sitten seurasi se agressiivinen käytös ja ambulanssin soittaminen jne... Toivottavasti saan estettyä tämän kaiken tällä kertaa.


Pitkäaikaishoitopaikka vihdoin!



Viimeksi purin hetkellistä tuskaani siitä, mitä tämä tauti aiheuttaa omaiselle - minulle.

Äitini oli muutaman kuukauden yksityisessä hoitokodissa odottamassa tätä vakituista pitkäaikaishoitopaikkaa. Kun sain puhelun, että nyt olisi paikka, niin kaikki asiat tapahtuivat nopeutetusti. Viikon sisään piti tapahtua siirto uuteen paikkaan. Paljon oli tehtävä sitä ennen.

Uusi huone kunnallisessa hoitopaikassa oli tyhjä. Sinne piti hankkia sänky ja muut huonekalut. Kyseessä on hoitopaikassa sijaitseva vuokrahuone. Siis vuokrasopimus piti tehdä kiireen vilkkaa ja vakuutuskin piti ottaa. Meillä oli vain pari päivää aikaa kalustaa huone. Paikallisesta huonekaluliikkeestä ostettiin seniorisänky, joka toimitettiin perille sovittuna ajankohtana. Onneksi olen lomalla, niin pystyin hoitamaan näitä asioita. Kävi myös hyvä tuuri edellisen asukkaan suhteen. Hän on tuttu, joka siirrettiin vanhainkotiin. Hänen omaisensa ei halunnut mitään huonekaluja mukaansa, joten pienellä summalla lunastettiin nojatuoli, pöytä ja kirjahylly. Lisäksi hän jätti kaikki pesuaineet ja lakanat yms. Selvittiin siis pelkän sängyn ostolla ja lisäksi sinne vietiin pari tavallista tuolia ja televisio, vaikka äitini ei sitä enää katsokaan.

Sain pitkän listan kaikista tarvikkeista, mitä piti myös hankkia. Käsisaippua, shampoo, pyykinpesuaine, siivousaineet, wc-paperia, roskapussit, hammasharja.... jopa kattolamppu! Tuntuu hassulta ostaa nämä kaikki, kun siellä kuitenkin toimii siivooja ja olisi kaikille helpompaa, jos tietyt perusasiat kuuluisivat hintaan. Omat henkilökohtaiset tuotteet on tietysti eri asia.

On taas aika opetella uudet käytännöt.


keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Fiilikset keskellä sateista kesäyötä




Joskus sitä on aivan rikki

Kun yrittää olla vahva kaikkien muiden puolesta ja
täyttää kaikkien kaikkia mahdollisia odotuksia.

Kun ei aina tiedä, mitä pitäisi tehdä tai miten pitäisi olla.

Kun joskus kaipaa itsekin sitä tukea.
Kun joku joskus sanoisi, mitä pitää tehdä.

Kun joskus saisi vaan olla sillä omalla mukavuusalueellaan.

Kun yrittää koota itsensä ehjäksi ja olla vahva
Kun yrittää vain kovettaa mielensä ja pärjätä

Joka päivä

***

Sen verran taustaa, että äitini sai viimein pitkäaikaishoitopaikan. Sain siitä tiedon viime viikolla ja nyt supernopealla aikataululla on tehty sopimukset uuteen paikkaan ja eilen sitten se muuttokin saatiin järjestettyä. Paljon uusia asioita tuli taas hoidettavaksi. Kaikkien käytännön asioiden lisäksi mieltäni painaa äitini kotiutuminen. Se ei ole helppoa. Hän itki sinne tullessaan.

Ei päässyt vieläkään kotiin, vaikka niin olisi halunnut...



keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Agressiivisuus aiheuttaa ongelmia


Sain muutama päivä sitten soiton hoitokodista. Äidilläni on nyt niin voimakasta agressiivista käytöstä, että hoitajien keinot eivät enää riitä. Sekä lääkäriin että sairaalan ensiapuun on oltu yhteydessä mahdollisen osastolle siirron vuoksi. Hoitaja ei kuitenkaan haluaisi lähteä tekemään siirtoa ihan noin vaan. Jos ensin yritettäisi korjata lääkitystä.

Lääkkeitähän äitini ei ole suostunut ottamaan enää aikoihin. Hän kuulemma sylkäisee ne pois ja käyttäytyy erittäin agressiivisesti. Hän myös lähentelee jatkuvasti miespuolisia asukkaita, jotka voivat ärsyyntyessään huitaista. Elämä on käynyt hoitokodissa levottomaksi. Sanoin hoitajalle, että se osastolle toimittaminen on hyvä vaihtoehto ja rauhoittaisi kaikkien elämää. Lisäksi äitini saisi akuuttia hoitoa heti. Hoitaja päätti kuitenkin odottaa aamuun ja katsoa tilannetta uudelleen.

Illalla oli sitten jouduttu soittamaan ambulanssi. Ja yöllä toisen kerran.

Äidilleni oli annettu rauhoittava piikki. Samalla he olivat saaneet tehtyä pienen pesun äidilleni, ennen nukahtamista. Siis kaksi ambulanssista ja kaksi hoitokodin hoitajaa eli neljä henkeä oli suorittamassa pikaista pesua. Äitini ei nimittäin ollut suostunut peseytymään moneen päivään. Aamulla sitten lääkäri oli määrännyt rauhoittavaa lääkettä sekä varalle rauhoittavan piikin, jos tilanne vielä kärjistyy.

Ilokseni kuulin, että äitini oli aamulla myös ottanut lääkkeensä mukisematta.

Siis kaikki tämähän kuuluu taudin kuvaan, mutta silti koen itseni voimattomaksi tämän kaiken edessä. Haluaisin äidilleni kuitenkin hyvän hoidon ja että kaikki menisi muutenkin hyvin. Ja jos tilanne niin vaatii, haluan, että myös se turruttavan rauhoittava piikki annetaan.


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Käytöshäiriöt lisääntyvät


Sain viestiä hoitopaikasta, että äitini ei ota lääkkeitään.

Siellä huomattiin toukokuun lopulla käytöshäiriöitä ja hoitajat alkoivat seurata tarkemmin lääkkeiden ottoa. Ja niin vain tuli ilmi, että lääkkeitä ei oteta, vaan ne piilotetaan. Olinkin ihmetellyt edellisellä käynnillä äitini erilaista käytöstä. Hän tarttui aika tiukasti käsivarteeni ja halusi lähteä kotiin. Sitä hän sitten toisteli koko ajan. Istuimme oleskelutilan pöytään ja hän tuli ihan viereeni kiinni ja tempoi käsilaukkuani minulta. En tiedä, mitä hän sillä halusi. Ei siinä paljoa voinut puhuakaan. Yritin kyllä kääntää huomiota milloin mihinkin asiaan, vaikka vain pöydällä olevaan kukkaan. Pidin kaksin käsin laukustani kiinni ja yritin pitää pientä välimatkaa. Ei ollut helppoa.

Kävin siellä uudelleen pari päivää sitten ja tilanne jatkui samanlaisena. Se tuntui edelleen aika ahdistavalta. Se tuntui häiritsevän myös melkoisesti muita asukkaita. Äitini kävi sanomassa jokaiselle, että hänet haetaan nyt kotiin. Asukkaat totesivat vuorotellen, että "Hyvä on", "Mene vaan". Vaistosin, että he olivat häiriintyneet äitini käytöksestä. Siellä vallitsee muutoin aika rauhallinen ja sopuisa ilmapiiri.

Tilanne kärjistyi entisestään

Tänään tuli sitten jälleen viestiä. Äidilläni on siis jo pidemmän aikaa ollut voimistuvaa käytösoiretta ja lääkkeiden piilottelua. Tällä kertaa hän poistui kesken aamupalan syönnin wc:hen. Hoitaja seurasi häntä sinne perässä ja totesi, että aamulääkkeet olikin piilotettu housunkaulukseen. Siinä samalla hoitaja yritti ohjata äitiäni aamupesulle, mutta tilanne kärjistyi siten, että äitini oli yrittänyt lyödä hoitajaa. Tilanne rauhoittui kyllä sitten, kun hoitaja poistui paikalta.

Nyt hoitopaikan lääkäri miettii, miten tämä ongelma voitaisiin ratkaista ja hillitä näitä käytöshäiriöitä. Tässähän on viime aikoina lisääntynyt myös muihin asukkaisiin kohdistuva häirintä, jopa koskettelu. Tästä koskettelusta on kuulemma eräs asukas häiriintynyt niin, että on jopa huitaissut äitiäni käsivarteen.

Tällä hetkellä hoitajat yrittävät olla jatkuvasti läsnä kaikissa vuorovaikutustilanteissa, jotta enempää konflikteja ei tapahtuisi. Hoitajien mielestä äitini on nyt jollain tapaa ahdistunut, joten lääkemuutokset voisivat auttaa asiaan. Tämä kaikki kuuluu taudin kuvaan, mutta eihän se kivaa ole kenellekään. Toivon todella, että saataisiin asia ratkaistua jollain tapaa.

Toivon myös, että saisimme pian päätöksen vakituisesta hoitopaikasta ja että se olisi myös dementiayksikkö, sillä juuri sellaista paikkaa äitini tarvitsee nyt.




tiistai 2. toukokuuta 2017

PItkäaikaishoitopaikkaa odotellessa



Tässä vierähti hetki aikaa ja kaiken muun kiireen sekä lomamatkan johdosta jäi kuulumisten kertominen melkein kokonaan. Viime päivityksen jälkeen äitini jäi siis kahdeksi viikoksi hoitoon ja minä lähdin viikoksi lappiin ns. hiihtolomalle. Tämän kahden viikon aikana tapahtui oikeastaan aika paljon. Pitkäaikaishoitoon johtava hakemus käsiteltiin ja sain tiedon, että äitini voi jäädä intervallin jälkeen hoitopaikkaan odottamaan vakituista paikkaa. Ette tiedä, miten paljon tämä uutinen helpotti!

Lapin matkan jälkeen olen käynyt katsomassa äitiäni muutaman kerran. Kovasti hän haluaisi lähteä kotiin, eikä voi mitenkään käsittää, että ei nyt mennä kotiin. Toistaiseksi emme ole kertoneet hänelle, ettei kotiin enää tulla. Päätimme odottaa päätöstä vakituisesta hoitopaikasta ja sitten vasta kertoa tilanteen hänelle. Tällä hetkellä se tuntuu parhaimmalta ratkaisulta. Äitini nimittäin todellakin kuvittelee pärjäävänsä kotona ihan hyvin.

Mielenkiintoisen tästä tilanteesta tekee se, että hoitopaikassa tehdystä muistitestistä oli tullut hyvä tulos. Muistia siis löytyy kuitenkin. Juttelin kerran hoitajan kanssa pitkään ja hän on vakaasti sitä mieltä, että äitini manipuloi ihmisiä. Muistamattomuudellaan ja asioita toistelemalla hän yrittää taivutella toisia puolelleen ja myös päästä kotiin.

-Mikäs paikka tämä on?
-Mitä minä täällä teen? Vie minut kotiin!
-Ei minua mikään vaivaa. Nyt mennään kotiin.

Näitä lauseita toistellaan koko vierailun ajan ja usein hän ottaa myös minua käsivarresta kiinni. Kotiin tekee mieli.




sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Askel eteenpäin tuskien tiellä


Vihdoin toissapäivänä nytkähti pitkäaikaispaikan haku eteenpäin. Kunnan puolelta tehtiin kauan kaivattu kotikäynti ja samalla saatiin hakemus aikaiseksi. Hakemuksen käsittely tapahtuu parin viikon sisällä ja sitten vain odottamaan paikkaa. Toivottavasti vapaa paikka löytyy pian jostain. Olemme siskoni kanssa aika väsyneitä tämän hetkiseen tilanteeseen. Äitini ei kestä hetkeäkään olla yksin. Hän soittaa jatkuvasti jollekin. Muistia ei enää ole. Ei muista, mikä päivä on. Ei muista, kävikö vieraita. Ei muista, tuliko jo syötyä. Ei peseydy. Sen sijaan kolme puhelinnumeroa hän muistaa; minun, serkkuni ja papin. Ja ne numerot todellakin ovat jatkuvassa käytössä ihan vuorotellen taukoamatta. Lisäksi hän vahtii toisten kulkemisia, seuraa perässä joka paikkaan sisällä. Ulos asti ei onneksi sentään mene. Joku on kuitenkin oltava koko ajan näköpiirissä. Voitte kuvitella, että tämä on rankkaa ja raivostuttavaa!

Tänään alkoi taas intervallijakso. Kaksi viikkoa niiden hoitajien pitäisi jaksaa. Ei ole helppoa heilläkään. Äitini pistää vastaan ja on todella hankala nyt. Hyvin hän kuitenkin lähti mukaani, istui autoon ja lopulta nousi autosta ja käveli perässäni hoitopaikan ovesta sisään. Kun vaan menen edeltä,  hän tulee perässä. Onneksi! Takki saatiin naulakkoon ja ulkokengät vaihdettua sisäkenkiin. Sitten taas oli hankalaa. Osin jo kovaäänisestikin vaati päästä pois, ihmetteli missä hän on ja mikä paikka tämä on. Tarrasi käsivarteeni ja käskytti minua, että nyt lähdetään. Hoitaja oli onneksi tilanteen tasalla ja oli erittäin napakka. Hän käskytti äitiäni lähtemään kahville. Sillä välin minä livahdin toimistoon ja annoin lääkkeet hoitajille. Siinä jutellessa äitini haahuili sinne myös ja tarrasi taas käsivarrestani kiinni. Pois piti päästä. Hoitaja haki verenpainemittarin ja otti äitiäni käsivarresta kiinni ja ohjasi ulos toimistosta. Verenpaineen mittaaminen saa äitini yleensä hieman rauhoittumaan. Toivottavasti nytkin.

Tuttu hoitaja siellä totesi, että tilanne on selkeästi mennyt huonompaan suuntaan. Hän muistaa äitini edelliseltä intervallijaksolta. Tässä tilanteessa on kuulemma ihme, ettei pitkäaikaispaikkaa vielä ole. Niinpä! Tauti tuntuu menevän nyt kovaa vauhtia eteenpäin. Välillä oli aika seesteinenkin vaihe, mutta nyt ihan selkeästi tapahtuu jotain. Merkit ovat selvät: jatkuva soittelu, yksinolemisen pelko, hygienian unohtaminen ja lähimuistin katoaminen.

Raskasta, niin raskasta....

Todellakin toivon, etten itse sairastuisi tähän kaameaan tautiin. Mieluummin melkein mitä muuta tahansa, mutta ei Alzheimeria, kiitos.