perjantai 29. kesäkuuta 2018

Käytiin kesällä kotona


Käytin mamman kotona juhannuksen aikaan. Kyllähän hän sitä jo kyselikin. Oli varmaan arvellut jo itsekin, että jossain vaiheessa kesää pääsee kotiin. Siis käymään. 

Hän on kyllä jollain tapaa rauhoittunut. Hoitajien mielestä kyse on kotiutumisesta. No ok, ainahan hän kyselee, että tännekö hän kuolee. Joskus hän puhuu tappamisesta ja että milloin kukakin hänet siellä tappaa. Mutta vierailut ovat menneet pääsääntöisesti jo hyvin ja hän on aina jäänyt huoneeseensa. Useimmiten hän on sanonut menevänsä nukkumaan ja se on silloin merkki, että nyt saa lähteä. Ei hän kauhean kauaa jaksa seurustella. 

Kotona käymistä varten olin soittanut ja sopinut hoitajien kanssa ajankohdan ja että mammalle annetaan vähän enemmän rauhoittavaa. Sekin vain sen takia, että pärjään hänen kanssaan. 

Hyvin hän käveli autoon ja sai laitettua itse turvavyö kun kiinni. Kotona istuttiin keittiön pöydän ääreen kahville. Kupillisen hän jaksoi juodaan sitten halusi mennä maate sohvalle.  Tunnin verran hän siinä makoili, välillä nousi ylös ja sitten taas takaisin maate. Iltapäivällä hänellä on muutenkin tapana ottaa päiväunet, joten sen takia varmasti vähän väsytti ja tietenkin se rauhoittava siinä vielä lisäksi. 

Se rauhoittava lääke ei kuitenkaan hillinyt kielenkantoja. Mamma on oppinut Alzheimerin taudin myötä kiroilemaan, joten valikoima erilaisia kirosanoja tuli ihan spontaanisti pitkin päivää. Sitä olikin oikein mieltä ylentävää kuunnella. 

Reilun parin tunnin päästä hän alkoi käydä jo hieman levottomaksi ja niinpä päätin, että nyt lähdetään ulos ja ajelulle maisemia katsomaan. Se ajelu päättyi hoitokodin ovelle. Ei hän olisi sinne takaisin halunnut ja sanoikin monta kertaa, että sinne hän ei mene. Mutta meni vaan. 

Kaikkiaan se oli nopea visiitti ja se meni lopulta hyvin. Ainakin itselle tuli hyvä mieli, että tulihan käytettyä mamma kotona. 

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Puolivuosittainen hoitoneuvottelu


Pari päivää sitten oli taas puolivuosittainen hoitoneuvottelu. Se kuulostaa aina jotenkin viralliselta ja tehokkaalta jne.. Se on kuitenkin lähinnä vanhan toistoa, ei mitään uutta. Tuli jälleen tunne, että se pidetään, kun on pakko. Vähän niin kuin kehityskeskustelut, niissäkin toistetaan samat asiat, mutta siinä se sitten on. Itselläni paras kehityskeskustelu kesti ehkä 10 minuuttia ja esimies laitteli puolestani vain rastit ruutuun. Pakollinen paha nopeasti vaan pois alta. Sama fiilis oli tässä hoitoneuvottelussa. Tosin siinä hidasteltiin ja selvästi yritettiin saada aikaa kulumaan. Mitään uutta asiaa ei itselleni tullut eteen, koska olen keskustellut hoitajien kanssa muutenkin vierailujen yhteydessä.

Onhan se toisaalta hyvä, että käydään asioita läpi ja katsotaan, mikä on tämän hetkinen lääkitys ja mitä muuten kuuluu. Mutta kun käyn katsomassa äitiäni viikoittain, niin olen aika hyvin perillä tilanteesta. On toki eri asia, jos omaiset eivät käy vierailulla lainkaan. Tulipahan nyt siis tehtyä tämäkin hoitoneuvottelu pois alta ja saatiin järjestelmään rasti ruutuun, että keskustelu on käyty.

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Lääkitystä muutettu ja sen kyllä huomaa


Lääkäri oli kuulemma päättänyt vähentää lääkitystä. Voin sanoa, että sen todellakin huomaa. Juttelin tänään hoitajan kanssa ja hän ihmetteli ihan samaa. Miksi hyväksi todettu lääkitys pitää mennä muuttamaan? Äitini käytös on muuttunut asteittain aggressiivisempaan suuntaan viimeisen kuukauden aikana. Sitä ennen hän oli tasapainoinen ja iloinen. Oli mukava käydä vierailulla.

Panin kuukausi sitten merkille, että onpa nyt huono päivä. Ajattelin, että voihan sellainenkin päivä olla. Sen jälkeen niitä huonoja päiviä on sitten ollutkin. Huonotuulisuutta melkoisesti. Hän oli alkanut kädellään naputtamaan seinällä olevaa taulua. Taulu otettiin pois, kun se meni rikki. Sitten hän alkoi taputtaa käsiään kovaa, todella kovaa. Tänään hän otti minusta lähestulkoon väkivalloin kiinni ja potki jalkoihin. Häntä katsellessani hän oli kuin olisi jossain muussa maailmassa. Hän hoki koko ajan kuolevansa. No siinä ei tosin ollut mitään uutta. Mutta silmät olivat kuin lasittuneet, joten harhoja ilmeisesti oli melkoisesti.

Hoitaja lupasi puhua asiasta eteenpäin, sillä jotain muutostahan tähän tilanteeseen pitää saada. Äitini kuulemma aktivoituu iltaisin ja kulkee hikipäässä edestakaisin häiriten muita asukkaita. Jopa yöllä hän valvoo ja aiheuttaa hankaluuksia.

Tässä taannoin törmäsin käsityöblogissa kangaslabyrinttiin, joka voisi sopia muistisairaalle. Ompelin nyt sitten vihdoin aamulla sellaisen. Tein siitä spiraalin ja laitoin sisälle kaksi puuhelmeä, joita voisi sitten käsin kuljetella edestakaisin. Ihan kiva omasta mielestäni, mutta äitini heitti sen pois. Tässä tilanteessa ei tosin mikään aktivointihärpäke auta.


sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Jouluna kylässä kotona


Siitä on vierähtänyt melkoinen tovi, kun äitini oli viimeksi kotona. Viime huhtikuussa hän meni intervallijaksolle yksityiseen hoivakotiin ja jäi sille tielle odottamaan vakituista paikkaa. Kesällä hän sai vakituisen hoitopaikan kunnalliselta puolelta, mutta kotona hän ei käynyt siinä välillä ollenkaan.

Senpä vuoksi koin, että nyt jouluna olisi korkea käyttää häntä kotona. Mietin asiaa itsekseni ja ehdotin sitä sitten siskolleni, että jos joulupäivänä muutamaksi tunniksi. Hän ensin vähän nikotteli vastaan, että saako äitiä sitten enää lähtemään pois, jos kerran tuo takaisin. Niin.... Haastavaltahan tuo vaikutti. Päätin kuitenkin, että joskus on otettava härkää niskasta ja katsoa, mitä tapahtuu. Aina ei voi olla niin kuin itse haluaa ja toivoo. Sieltä mukavuusalueelta pitää vaan joskus tehdä irtiotto. Ja nyt oli siihen hyvä syy ja aika. Joulu.

Sovin hoitohenkilöstön kanssa käytännön asioista ja ajan, jolloin käyn äitini hakemassa ja koska vien takaisin. Ja niin sitten sovittuun aikaan menin häntä hakemaan. Siellä oli juuri ollut ruokailu, joten sen päälle oli hyvä lähteä kotiin kahville. Puin äidilleni ulkovaatteet päälle ja sitten lähdettiin. Ajettiin kotiin ja kaikki meni erittäin hyvin. Olihan siinä matkalla sitä normaalia, että vietkö sä mut nyt kotiin ja saako hän nyt jäädä sinne. Vastasin, että nyt vain käydään kotona kahvilla.

Siskoni oli laittanut pöydän koreaksi. Keittiön pöydän ääressä olisi ollut kotoisampaa, mutta nyt kahvit oli katettu tuvan pöydän ääreen ihan kuin paremmille vieraillekin. Vähän sitä itsekseni ihmettelin, että kylläpäs sitä nyt ollaan kohteliaita. Tähän mennessä siskoni on käynyt katsomassa äitiä vain kaksi kertaa koko aikana.

Juotiin siinä kahvit ja sitten äitini pisti sohvalle maate. Leikin siinä lattialla siskon pojan kanssa hetken aikaa. Sitten poika halusi lähteä ulos ja mammakin piristyi. Hän lähti kiertämään taloa ja tutki joka huoneen. Hänen huoneensa on yläkerrassa ja sinne hän halusi mennä. Sänkyyn maate. Mietin, miten toimia. Jos päästän hänet sinne, niin saanko hänet sieltä pois. Päätin pitää hänet sieltä pois. Vaikeaa se oli. Keksin sitten, että pitää mennä navettaan lehmiä katsomaan ja että poika odottaa meitä siellä. Ja että pitää mennä nyt! No sain kun sainkin toppatakin päälle ja kengät jalkaan. Pakkasin hänet autoon ja ajoin navetan oven eteen. Siellä hän sitten kiersi lehmiä katsomassa hetken aikaa ja oli valmis lähtemään. Istutin hänet taas autoon ja sitten mentiin. Ei suinkaan takaisin sisälle, vaan takaisin hoitopaikkaan. Mietin siellä, miten saan hänet sinne takaisin, mutta kaikki meni hyvin. Äitini nimittäin seuraa minua hyvin joka paikkaan. On se vaan jännää, vaikka olen hänet vienyt pakosti hoitoon ja nytkin pakotin lähtemään. Kai hän sitten jotenkin vaan luottaa....


sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Koska mä kuolen?



- Koska mä kuolen?
- No et sä nyt vielä....
- Koska mä kuolen? Kohtako?
- Joo kohta, juodaan nyt ensin kahvit...
- Koska täällä saa kahvia?
- Kohta varmaan saa, kun hoitaja tulee keittämään.
- Mene hakemaan kahvia.
- En voi hakea, kun se keittiön ovi on kiinni.
- Kuolenko mä tänne?
- Niin sitä en tiedä.
- Koska mä kuolen?
- Ihan heti kahvin jälkeen...
- No nyt mä kuolen (mamma käy sängylle maate)
- No hyvä sitten.
- Koska täällä saa kahvia? (nousee ylös)
- Kohta varmaan saa...
- Koska mä kuolen
- No heti sen kahvin jälkeen ja juurihan sä kuolit jo kerran
- Pääseekö täältä koskaan kotiin
- En osaa sanoa..
- Kuolenko mä tänne?
- Juu varmasti kuolet, äsken jo kuolit
- Koska mä kuolen?
- No ihan hetikohta....
- Mä kuolen nyt (käy sängylle maate)
- Aha, no se on sitten toinen kerta


Tällaista keskustelua käytiin tänään. Vedin aika huumorilla sitä juttua ja huomasin, että mamma tykkäsi vastauksistani. Hän taitaa haluta haastaa minua noilla jutuillaan, mutta toisaalta niissä piilee myös totuus ja oikeasti halu päästä kotiin. Kunto on kyllä heikentynyt melkoisesti tässä syksyn aikana. Hän toistelee samoja asioita hoitajienkin mukaan jatkuvasti. On niin sanotusti levy päällä. Yksi asia, mikä aika varmasti vaikuttaa kunnon heikentymiseen on perusnegatiivinen mieliala ja ei niin sosiaalinen luonne. Jotenkin nyt huomaa sen, miten positiivisella elämänasenteella pääsee pitkälle ihan eliniänkin suhteen. Mutta ei tässä nyt vielä kuolla.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

80-vuotissynttärit


Vietimme tässä hiljattain äitini 80-vuotissynttäreitä. Kokoonnuimme pienellä porukalla hoitokotiin. Kakun ja muut tarjottavat veimme mukanamme. Saimme oman rauhallisen tilan siellä, jossa oli mukava istuskella ihan rauhassa ja kahvitella.

Äitini luki kortteja ja ihmetteli, että minkä takia niitä hänelle annan. Ja sitten ihmetteli, että hän täyttääkin jo 80 vuotta. Että kuoleeko hän tänne ja miksei pääse kotiin. Sitten alkoi jo kahvitouhotus. Toppuuttelin, että odotetaan ensin vieraita saapuvaksi.

Synttärit meni itse asiassa ihan hyvin. Hän kuitenkin tasaisin väliajoin halusi päästä kotiin.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Vertaistuki helpottaa


"Vertaistuki on järjestelmällistä tukitoimintaa
kahden ihmisen välillä tai ryhmässä.
Vertaistukeen osallistuvat ovat tasavertaisia keskenään ja
toimivat yleensä sekä tukijoina että tuettavina."
Lähde: Wikipedia


Tänään viimeksi sain toimia sekä vertaistukijana että tuen saajana, kun törmäsin kauppareissulla erääseen tuttavaan, joka on omien vanhempiensa kanssa samassa tilanteessa kuin itsekin olen. Oli mielenkiintoista keskustella asiasta ja huomata, miten eri tavalla reagoimme tilanteeseen, kun lähimmäinen sairastuu Alzheimerin tautiin. Hän oli ensimmäisenä miettinyt omaa sairastumisriskiään ja saanut jopa masennuksen oireita. Itsessäni olen huomannut toisinaan aika kylmäpäistä toimintaa. Sitä vain toimii toisen parhaaksi ja yrittää pitää ajatukset realistisina. Olen pistänyt faktat jonoon, mutta nähnyt asiat myös tunteen kautta.

Siinä on välillä ollut aikamoinen ristiriita, kun on yrittänyt ajatella myös sairastuneen omia toiveita. Vaikka hoitolaitokseen laittaminen tuntuu kylmältä ja tunteettomalta, ja se aiheuttaa myös joissakin ihmisissä pahennusta, niin silti faktaa on, että se on sairastuneen parhaaksi pitemmän päälle. Kotona ollessa kukaan ei välttämättä vahdi lääkkeiden ottoa tai syömistä. Laitoksessa on ammattitaitoista henkilökuntaa sitä varten, sekä siellä käy myös säännöllisesti lääkäri. Omaishoitajan tai vastaavan arjesta tietää vain toinen samassa tilanteessa oleva. Ulkopuolisen on helppo huudella, mutta todellisuus on toista.

Viime aikoina olen mielenkiinnolla seurannut myös Emmerdalea, jossa pappi Ashleyllä on nopeasti etenevä muistisairaus. Televisioformaatissa mikä tahansa tauti etenee nopeasti ja oireet ovat selkeämpiä kuin tässä normielämässä. Ashleyn tauti eteni kuitenkin kovin tuttua kaavaa eli ensin hän kielsi koko muistiongelman ja naamioi sen vain normaaliksi unohdukseksi tai hajamielisyydeksi. Sitten tuli tutkimukset ja diagnoosi. Ashleyn vaimo Laurell yritti pitkään pärjätä omaishoitajana lähimmäistensä avustamina, mutta sitten oli pakko ottaa ulkopuolinen hoitaja. Ja nyt sairaus on edennyt niin pitkälle, että hoitolaitos on enää ainoa vaihtoehto. Jonkinlaista vertaistukea tämäkin on. Aika realistisen oloisesti tässä on muistisairautta käsitelty. Laurellin tunnelmiin on helppo samaistua.

Aika paljon vertaistukea on nyt ihan lähipiirissäkin. Yhden jos toisenkin vanhemmat ovat jo jollain tapaa hoidettavina joko muistisairauden tai sitten jonkin muun pitkäaikaisen sairauden vuoksi. Jos ei nyt päivittäin, niin ainakin viikoittain tulee juteltua näistä asioista aina jonkun kanssa. Joskus se kieltämättä huvittaakin hieman. Suhtaudun muutenkin aika huumorilla Alzheimerin tautiin. Tosin en sitä itse halua, mutta todennäköisyys on niin suuri, että jossain vaiheessa se on aika suurella varmuudella edessä. En halua panikoida etukäteen. Olen oppinut elämään tässä ja nyt, enkä halua turhaan murehtia tulevaisuudesta. Kerran täällä vain eletään! Ja haluan todellakin elää tätä hetkeä, enkä miettiä, missä hoitokodissa ja miten mahtaisin sairastaakaan Alzheimerin tautia. Sitten, kun tauti iskee, haluaisin olla helppo hoidettava ja haluaisin suhtautua elämään positiivisesti. Se olisi kaikille helpompaa.